Mieli ja tunteet

Yksinäisyys

Yksinäisyys on yhteiskunnassamme valitettavan yleistä. Pahimmillaan oman ikäisen kaveriseuran puute voi johtaa masennukseen, alakuloon ja ahdistukseen. Elämä alkaa pyöriä liika vain oman maailman ympärillä. Tarkoitan tällä sitä, että voi alkaa suurennuslasin kanssa hakemaan itsestään vikoja ja puutteita, miksei kelpaa muille tällaisena. 

Riippuen siitä, miten yksinäisyys määritellään, itselläni yksinäisyysjakso alkoi karkeasti yläkoulun jälkeen ja jatkui aina siihen asti, kunnes löysin poikakaverini, eli monta vuotta. Lukiossa minulla oli kyllä keskustelukavereita, muttei vapaa-ajalla ketään, kenen kanssa olisin viettänyt aikaa.

Yksi askel kohti yksinäisyydestä pois pääsyä on, että uskaltaa ensinnäkin myöntää itselle ja mahdollisesti myös muille, että on yksin. Itse en niin kyennyt tekemään, vaan salailin yksinäisyyttäni. Seuraava askel voi olla, että puhuu siitä jollekin. Ja kolmas on helpommin sanottu kuin tehty, eli lähteä tekemään asialle aktiivisesti jotakin. 

Kun aloin yhden tuttuni suosituksen ansiosta lukion jälkeen käymään erään puoskarin luona, puoskari neuvoi minua erottamaan yksin olemisen ja yksinäisyyden toisistaan. Vaikkakin olin vailla kavereita ja siitä masennukseni johtui. Hän ei tietenkään ollut mikään ammattiterapeutti. Mutta tämä puoskari selitti asian niin vakuuttavasti ja vei aina huomioni vain näiden asioiden erottamiseen, että pian en enää tajunnut olevani yksinäinen. Se oli outoa ja pelottavaa.

Lue myös https://www.mieliblogi.fi/mielenterveys-ja-puoskarointi/

Uusia ystäviä voi aluksi lähteä etsimään vaikkapa harrastusten, yhdistysten tai vapaaehtoistoiminnan kautta. Itse tajusin muutama vuosi sitten olevani erityisherkkä. Olen huomannut, että esimerkiksi erityisherkkien yhdistys pitää jäsenilleen muun muassa erilaisia voimaryhmiä eri pakkakunnilla. Lisäksi on olemassa niin sanottuja vertaistukipuhelimia, joihin voi soittaa matalalla kynnyksellä, jos kokee olonsa kovin yksinäiseksi ja haluaisi siihen tukea. 

Kun uskaltauduin terapiaan uudestaan ja kun olin lopettanut puoskarilla käynnin, aloin vasta tajuta, että minua oikeasti vaivaa yksinäisyys. Heräsin uudestaan siihen. Olin jotenkin niin ollut pyörryksissä edellisestä psykoosistani ja siihen liittyvästä loputtomasta henkisen kehityksen vaalimisesta, etten ollut enää vähään aikaan ollut tajunnut, että se mitä tarvitsin oli oikeastaan seura. 

Onneksi sosiaalinen media on käytössämme ja näin uusiin ihmisiin tutustuminen on entistä helpompaa. Yksinäisyydestä ei siis tarvitse kärsiä lopun ikäänsä. Minua terapeuttini kehoitti liittymään tinderiin ja sen ansioista tapasin nykyisen poikakaverini. Facebookista löytyy yksinäisille suunnattuja ryhmiä, joissa voi keskustella muiden yksinäisten kanssa. Muun muassa Yksinäiset yhteen ja Uusia ystäviä ryhmät. Ryhmät voivat olla suuria.

Lisäksi netissä on muita kaveri- ja seuranhakusivustoja, kuten kaverihaku.net, joista voi etsiä itselleen sopivan ikäistä seuraa omalta paikkakunnalta. Itse olen kokeillut ja löytänyt useiden tyyppien kanssa keskustelun jälkeen samanhenkisiä kavereita. Voin suositella lämpimästi kokeilemaan. 

Vastaa