Psykoosi

Mitä koin ensimmäisessä psykoosissani?

Kun menin ensimmäiseen psykoosiini, sen alkamisen pahin piikki alkoi sillä, kun näin unta, että olin omassa huoneessa sängyssä. Sitten heräsin ja huomasin olevani eri paikassa. En oikein tajunnut, missä olin ja huusin kovaa “Apua, missä mä olen!”. Se oli mieleenpainuva ja pelottava kokemus.

Aamulla mieleni toimi erikoisesti. Toki aikaisemminkin oli jo ollut havaittavissa orastavia psykoosin merkkejä. Aloin esimerkiksi ajatella, voiko muiden ajatuksia kuulla. Kuvittelin, että muut voivat olla telepaattisesti yhteydessä minuun. Radiota kuunnellessani hihitin radiosta tulleelle puheelle. Koin, että ihmiset puhuivat ihan hassuja asioita ja että ne liittyivät jotenkin minun olotilaani.

Iltapäivällä tilanne vain pahenii. Aloin puhella sekavia ja luulin, että kuulen vaarini ajatuksia ja latelin niitä suustani. Sitten myöhemmin illalla koin pahan harhan. Päässäni sumeni sekunniksi, kaaduin maahan ja koin, että aika pysähtyi. Kyselin ihmeissäni, miksi aika pysähtyi ja että tunsivatko muut sen.

Sitten menin yläkertaan hourailemaan siskolleni, sillä olin varma että oli tulossa maailmanloppu ja että pitää jättää läheisilleen hyvästit, vielä kun voi. Puhelin, että “Mihin me joudutaan kun kuollaan”, ja niin edelleen.

Myöhemmin illalla nukahtamisesta ei meinannut tulla mitään. Pelkäsin käydä nukkumaan, sillä olin peloissani maailmanlopusta. Lopulta nukuin luultavasti muutamia tunteja.

Aamulla vointi oli vähän parempi. Soitimme puoskarilleni, jonka luona olin käynyt useamman vuoden ja jonka puheet olivat edesauttaneet psykoosiini ajautumiseen. Hän suositteli erästä lääkettä, jota kannattaa hakea lääkäristä. Sen seurauksena en enää tuntenut kehoani siinäkään määrin kun olin aikaisemmin tuntenut, lääke nimittäin turrutti tai rauhoitti hermopäitä.

Näin harhani siitä, etten ollut kehossani, kasvoi. Pelkäsin käydä nukkumaan. Tätä kilpajuoksua nukkumisen kanssa jatkui viikon. Lopulta viimeisenä yönä ennen sairaalaan menoa olin todella peloissani omasta voinnistani ja muistan, että kuuntelin Beethoovenia. Olin lukenut jostakin henkisestä kirjasta, että hänen yksi kappaleistaan auttaa pelkoon.

Päätin mielessäni, että tästä parannutaan. En saanut unta yöllä. Mutta olin varma, että kun tulee aamu, lähden päivystykseen. Soitin itse päivystykseen ja sanoin olevani tulossa. Näin matkalla ihmisiä, mutta havaitsin heidät zombeina. Tähän harhaan myöhemmin puoskari, jonka luona olin käynyt kommentoi, että minussa on niin paljon kuollutta (solutasolla), että siksi näin muut ihmiset kuolleina. Näin asiasta poiketen.

Kun olin sairaalassa, olin aivan varma, että kuolen. Sillä olin hourailut viikon ja viimeisinä öinä en ollut juurikaan nukkunut. Lisäksi minulla oli taustalla muutenkin univelkaa ja unettomuutta. Hoin päivystyksessä, että “Enkai mä kuole” ja sitten koin, että osittain irtauduin kehostani. Huomasin kuitenkin, etten irtautunut kokonaan. Ja sanoin sitten ääneen “Mä en kuolekaan”. Ja olin hetken tyytyväinen. 

Kun lääkäri kutsui huoneeseen, menin makaamaan siellä olevalle pedille, sillä luulin, että minut vietäisiin saattohoitoon ja että mitään ei olisi enää tehtävissä. Minut vietiin osastolle.

Kun pääsin osastolle, kysyin hoitajalta, että “Tulenko mä hulluksi?”, hoitaja vastasi siihen “Me yritetään estää, ettet sä tulisi”. Olin peloissani ja huomasin, että osastolla oli muutenkin epävakaita tyyppejä. Halusin, että saattajani olisi jäänyt huoneeseen, sillä en halunnut jäädä yksin. Koska luulin, että tulen kuolemaan ja että en halua kuolla yksin. Luulin, että lääke, jonka lääkärit antoivat, oli jokin armomurha lääke. 

Kun kului muutama päivä ja tapasin lääkäriä, selitin, että olin käynyt tällaisen puoskarin luona. Mutta minulla oli silloin vielä side häneen, enkä halunnut puhua hänestä pahaa. Se oli virhe, sillä lääkäri ei päässyt kärryille asioistani ja myös hiukan valehtelin, että harhaisuus oli vähentynyt.

Väänsin käynnin jälkeen kättä ja itkin hoitajalle, että haluan kotiutua jo aikaisemmin, kuin mitä olimme lääkärin kanssa sopineet. Tämä suostui. Koin jotenkin, että tulen “hullummaksi”, kun näin muita vaikeammassa tilanteissa olevia.

Kotona olo oli vaikeaa, en halunnut nähdä muita ihmisiä, sillä pelkäsin edelleen, että muut kuulevat ajatukseni. Se hävetti. Kotona toipuminen oli tuskaisaa, työlästä ja raskasta. Lisäksi, minulla ei ollut vakituista terapiaa, vain satunnaisia käyntejä. 

Näin jälkikäteen mietittynä minun olisi pitänyt uskaltaa kertoa avoimesti peloistani henkisyyteen liittyen, sillä salasin niitä, koska häpesin mihin uskoin. Siksi minulle tuli myöhemmin vielä masennus ja muiden ympäristötekijöiden toimesta sairastuin pian toiseen psykoosiin. Opin kantapään kautta pitämään itsestäni huolta.

On ensiarvoisen tärkeää tunnistaa jo varhaisessa vaiheessa oireet, ennen kuin oma stressitason kuppi kaatuu nurin. Pitkäaikainen unettomuus voi laukaista moninaisia oireita, sillä unen merkitys on niin suuri. 

Jos koet pitkään vaikeaa unettomuutta, huomaat mielialasi vaihtelevan normaalia enemmän, alat aistia jotakin epäluonnollista, tai huomaat ajattelevasi epäluonnollisia asioita, on tärkeä minimoida stressitekijät ja hakea apua. 

Näihin lisättynä myös epäluuloisuus ja eristyneisyys tai liiallinen sosiaalisuus voivat viitata, että kaikki ei ole hyvin. Ei kannata polttaa kynttilää molemmista päistä, kun puhutaan omasta mielenterveydestä. Lisäksi, jos elämässä on sattunut useampi kuormittava asia, on tärkeää oppia priorisoimaan, karsimaan ja sanomaan tarvittaessa “Ei”. 

Lue myös: https://www.mieliblogi.fi/psykoosi-kuinka-sairastuin-siihen/

https://www.mieliblogi.fi/psykoosi-kuinka-sairastuin-siihen-osa-2/

https://www.mieliblogi.fi/mielenterveys-ja-puoskarointi/

Kommentoi halutessasi alle anonyymisti, mikäli artikkeli nostatti mieleen ajatuksia. Näin voin kehittää kirjoittamistani. Kiitos! 🙂


Vastaa