Psykoosi

Katse menneisyyteen: Psykoottistasoinen masennus ja siitä oppiminen

Haluaisin vielä käsitellä tätä itselleni hyvin vaikeaa aihetta. Miten eri asioiden summa johti psykoottisuuteen, jonka taustalla oli masentuneisuus ja kuinka se on vaikuttanut minuun.

Olen ollut elämässäni kovassa häpeä piinassa. Olen hävennyt itseäni ja jännittyneisyyttän todella voimakkaasti. Muistan, kun monen vuoden ja monen summan seurauksena maailma alkoi vääristyä, niin, että sain psykoottisia oireita. Tämä oli seurausta loppuun palamisesta, unettomuudesta, masentuneisuudesta, yksinäisyydestä ja stressistä. Sekä myös vääristyneistä uskomuksista, joita puoskarini kertoi minulle. Puoskaroinnista ja sen vaikutuksista minuun olen kertonut muissa aritkkeleissani.

Tein sinä kesänä kesätöitä varastohommissa. Muistan, kuinka olin ylijännittynyt siellä ja eristäydyin muista kavereista ja minun oli todella vaikea keskittyä työhöni, ilman että mietin, mitä muut ajattelevat minusta. 

Tein kuitenkin itseni kustannuksella koko kesän työtä. Sitten minulla olikin jo muutto toiselle paikkakunnalle edessä, koulun perässä. Minulla oli haastavaa, sillä en nähnyt enää läheisiäni niin usein. Olin todella jännittynyt koulussa ja minulla alkoi kovan stressiputken seurauksena psykoottisia ajatuksia. Minulla oli psykoottistasoinen masennus.

Muistan, kuinka ajattelin, että voiko muiden ihmisten ajatuksia kuulla. Sillä tämän tyyppistä esimerkkiä puoskarini oli puheissaan minulle antanut. Myös häpeän tunne oli koulussa sietämätön ja se tuli siitä, kun ajattelin, että olen niin outo ja yksinäinen, ettei kukaan varmaankaan halua olla näin kaverini. Outouden tunne oli vain kasvanut entisestään kesätöissä, kun sain siellä ilkkuvia katseita ja osa puhui minusta pahaa. Siitä jäi arvet, joita en ollut saanut lomalla selvittää pois.

En jaksanut koulun alkaessa kunnolla käydä kaupassa iltaisin, tehdä ruokaa, saati siivota. Lepäsin kaikki illat sängyssä ja kuuntelin musiikkia ja itkin ja murehdin. Lisäksi heräsin joka aamu jo kaksi tuntia aikaisemmin kuin koulu alkoi, vaikka olisin ollut kuinka väsynyt ja univelkaakin oli kertynyt. Minun piti näet tehdä puolentunnin pituinen mindfulness harjoitus ja lisäksi joogaa, että voisin lähteä mahdollisimman rauhallisin mielin kouluun.

Minulle oli tuolloin musiikki kaikki kaikessa. Kuuntelin paljon tällöin paljon Anna Eriksonia, Pauli Hanhiniemeä, Tuure Kilpeläistä ja Juha tapiota. Näiden artistien musiikki oli hyvin pohdiskelevaa ja mielestäni myös syvällistä. 

Kun kuuntelin esimerkiksi Tuure Kilpeläisen kappaletta Hymyilevä Apollo, ja siinä laulettiin “ken kerran itsensä unhoittaa, se unhon onnen saapi.” Ja “ ken yhtä ihmistä rakastaa, se kaikkia rakastaapi.” Ajattelin, että pitääkö minun tappaa egoni, jotta voin päästä eroon jännityksistä. Näin “unohtaisin” itseni. Tämä oli hurja ajatus. Näin minun ei olisi tarvinnut miettiä enää itseäni niin paljon. 

Lisäksi mieleeni tuli, että minun pitää opetella rakastamaan kaikkia. Jopa niitä kaikista ikävimpiä tyyppejä luokassa. Tuure Kilpeläisen laulussa laulettiin: “Ja jos sua häpäisee vihamies, niin lemmellä katko sen kaulan ies. Ja katso, hän kasvonsa kääntää pois. Kuin itse hän hävennyt ois.” Otin ikään kuin kaikki laulun sanat oppeina ja syvällisinä keromuksina. Otin ne hyvin todesta. Yksi mieli albumeistani oli Anna Eriksonin Mana. Jonka laulut olivat hyvin synkkiä ja lohduttomia.

Koko tämä stressiputki laukesi ja tuli päätökseensä syyslomalla kotona. Muutuin ylihilpeäksi, kuulin muun muassa mukamas muiden läheisteni ääniä päässä ja pelkäsin nukkua. Olin peloissani, sillä pelkäsin, että maailmanloppu tulee tai että tulen itse kuolemaan, tai joku läheisistäni. Tätä sekoilua jatkui viikko, kunnes päätin itse soittaa sairaalaan ja lähteä sinne. Olin varma, että tulisin pian kuolemaan. 

Sairaalassa en ollut rehellinen, kertoessani voinnistani. Mitätöin oloani ja suojelin puoskariani, jonka luona olin käynyt. Suojelin häntä siinä mielessä, etten halunnut puhua hänestä mitään negatiivista, sillä hän oli ollut suurin tukeni. Hän oli kuitenkin selittänyt minulle ylihenkisiä asioita. Nekin olivat monen vuoden ajan ajaneet minut umpikujaan itseni kanssa.

Tästä lähti vaikea, yksinäinen ja kivulias matka itseeni ja siihen, mihin olin oikein uskonut. Koko uskomusjärjestelmäni sai niin kovan kolauksen ja maailmankuvan uudelleen muokkauksen, niin että koen vasta nyt olevani tasapainossa henkisyyden ja maallisuuden kanssa. Enää en hairahda mihin tahansa “henkiseen pikaruokaan”. Psykoosi jätti myös minuun erilaisia jälkioireita, jotka olen voittanut jo 80%:sesti.

Kaiken kaikkiaan on tämä ollut melkoinen matka itsen äärelle, masennus tasoisen psykoosin kautta. Olen käynyt henkiset kurssini, joista olen oppinut sen, että on hyvä pitää jalat tukevasti maassa. Näin vertauskuvallisesti ilmaistuna.

Peittelin myös pitkään omaa pahaa oloa, enkä kertonut siitä läheisilleni. Jos jotakin voin sanoa nyt, on se että HAE IHMEESSÄ APUA, ENNEMMIN KUIN MYÖHEMMIN. Vaikka olisi ihan pienikin murhe. Minun tilanne on tästä varoittava esimerkki. 

Näin siksi mieluummin ennen, kuin tilanne eskaloituu ja asiat pahenevat. Koskaan ei voi olla liian pientä surua, johon ei voisi hakea apua. Onneksi kouluissakin on omat psykologit ja kuraattorit, joille voi matalalla kynnyksellä puhua. Olen koettelemusten kautta vahvistunut ihmisenä. Tästä on tie vain ylöspäin! 

Lue myös: https://www.mieliblogi.fi/psykoosi-kuinka-sairastuin-siihen/
https://www.mieliblogi.fi/mielenterveys-ja-puoskarointi/

Vastaa