Lyyrisiä mielenmaisemia

Joku raja

Rajan hävitin.

En enää tahdo nähdä sitä, tää onkin perin vaikeeta, vai mitä?

Mitä tahdon mä, ei, en tahdo saada selvää, on tää yhtä näytelmää. 

Kun joku ääni sanoo yhtä ja toinen toista, ristiriita repii ääntä, aikamoista. 

Kun näin ristiriitailen, silloin tunteitani yliviivailen.

Selvyyttä ei multa saa ja se mieltä harmittaa. 

Rajat, mitä ne on?

On niitä kustannuksellani poljettu ja maahan alas kammettu.


Rajat, kuuleeko kukaan?

Sillä kukaan muu ei mun ääntä kuuluviin saa.

Mutta nyt sun äänes sanoo mun rajoille “hajaantukaa!”

Ei, en nää enää sisimpääni, on sen saanut aikaan sun kova ääni.

Mitä tahdon mä, sitä en voi enää tietää, liian kovaa pyydät, hei mä pelkään!

On rauhoitettava tää maja, ei auta muu kuin työ ja joku raja!

On otettava sydämeen yhteys, lopetettava miellytys.


Mutta hei, se jännittää, mikä sun reaktio on siihen…

Ehkä liian kiltti oon ja saan kimppuuni tunteiden hiiden.

Kauas itsestäni kiipeän.

En haluaisi olla liian itsekäs niin.

En tiedä tätä tai tuota, menen syvyyksiin.

Itken nousen ja sanon sen, se on mun keino viimeinen.

Nousen täältä varovasti, kurkotan rajaan asti.

Nyt löytyi se! 

Hei, nyt mä tiedän, mitä haluan!

Lyön seinään seuraavan naulan.

Sieltä se tulikin ja kuin lumi harteiltani, pelko sulikin.

Vastaa