Lyyrisiä mielenmaisemia

Jännitys tiivistyy

Kun astun huoneeseen, pää täyttyy kuvista, joissa olen erillinen, yksinäinen, onneton.

En saa vedettyä henkeä, olen ponneton.

Huomion kohteeksi joutuminen pelottaa. Se mun sieluani teloittaa. 

Yritän vain järkeillä, kaikki on hyvin, ei ne mua kato. 

Mutta arpeni on tämä syvin. 

Mutta entä jos ne kattookin pahalla? 

Entä jos ne kuiskiikin ja nauraa koko rahalla? 

Kuinka voisin unohtaa? 

Koulukiusaamisen jättämät arvet…


Ei, en ole kovin varma itsestäni.

Kuka olen? 

Se kysymys pelottaa. 

En tiedä…

Aina sama vastaus!

Voisinko oppia tuntemaan kuoreni alla asuvan muukalaisen?

Kuka se oikein on? Kuka minä olen?

En taida muistaa. 

Olen niin jännittynyt, etten löydä sanoja. Arvet minuun ovat jättäneet vanoja.

Puhdistaisin ne heti, jos voisin. Vaan näin ei mene arven tie, se läpi tulimeren vie.

Kohdattava se on, mikä pelottaa ja uudestaan itseä rakentaa.

On aikamoista tämä kohtalontie, se perille kai aina toisinaan vie.


Tuntuu, vain rippeet siitä kuka olin, loistaa pimeään.

Pakko herätellä itseä.

Olen muuttunut, olen tässä, ei hätää.

Se olen minä, muuttunut minä.

En tahdo pelätä enää, pelätä elää!


Täytyy ottaa huomioon tosiseikat.

Se, joka olin, ei ole enää tänään.

On luotava nahkansa.

Nousta, pestä ja lähteä.

Olen tässä taas, kuinka voisin unohtaa mennneet?

Päästä, lähteä ja ovella vain kiittää?

Tänään on päivä uusi, joten vanha ääni, tuki suusi!


Kun kerran taas nään sen, onnesta kierisin ja sitä tunnetta ikuisesti mielisin.

On opeteltava elämään tässä ja nyt, silloin olen selviytynyt.

Tämän muistaessa mentävä nyt on, teen itseni kanssa näin sovinnon.

Vastaa