Rakas päiväkirja

Häpeän kokemukseni

Tää kirjoitus on pahimmalta mahdolliselta päivältä. Mulle häpeä on lähestulkoon jokapäiväistä ja se ilmenee eri asteisena, silloin kun olen ihmisten kanssa tekemisissä ja varsinkin koulussa. Peilaan muita itseeni ja vertailen heitä itseeni. Yritän olla ystävällinen kaikille. Mietin, olenko tarpeeksi ja mitä muut musta ajattelevat. Olenko typerä tyyppi, vai samaan syssyyn mukautuva tyyppi.

Häpeän sitä kun pelkään olevani viallinen ja jollain tavalla erilainen. Häpeän, että se näkyy ulospäin minusta ja pelkään että kaikki nauravat mulle tai tietävät yhteisesti että mulla on “ongelmia”. Häpeä on mulle hyvin perustavanlaatuinen tunne. Oon oppinut jo tosi nuorena häpeämään.

Jo yläasteella mietin “olenko ihan pojan näköinen ja mitä muut mussa näkevät?” Seisoin koulun käytävillä ja häpesin yksinäisyyttäni ja mietin vihaisesti, miksei kukaan halunnut tulla luokseni. Olin kova jännittämään myös lukiossa ja häpesin sielläkin itseäni, “Kuuleeko kukaan jos nielaisen nyt. En pysty kääntämään edes päätäni, ilman että pääni alkaisi tärisemään”. Jännitin niin paljon niskojani. Olin koulussa hyvin paljon yksin. Jännitykseni oli todella voimakasta. Nykyään en onneksi jännitä niin paljon ja siksi ehkä häpeä on noussut suuremmaksi ongelmakseni, joka sekin liittyy kyllä jännittämiseen kiinteästi.

Kiinnitän huomiota usein myös ulkonäkööni ja saatan nähdä peilistä edelleen ajoittain todella tyhmän näköisen tai ruman tyypin. Se on inhottava tunne, joka sekin nakertaa itsevarmuutta.

Pelkään että kun astun luokkaan, niin muiden huomio kääntyy heti minuun. Kuvittelen olevani “se typerä tyyppi”. Ja jännitys painaa rintakehässä. Yritän löytää vain oman pienryhmäni ja sen suojissa vilkuilla kahta luokan manipuloivaa tyyppiä: “kiinnittävätkö he huomioni nyt minuun ja mitä ne minusta ajattelevat”.

Sitten vain rupean hommiin luokassa jännitys mahanpohjassa hiertäen. Pitkin päivää tulee nousevia jännitysaaltoja, kun tulee jokin jännittävä asia eteen, jota en ole ennalta arvannut. Näin pienistä asioista kasvaa jännityksen kera isompia ja ne liittyvät kiinteästi häpeään jos en suoriudu tehtävistäni kunnolla.

Olen koko ajan varuillani ja katselen ihmisistä, mihin he kulloinkin kiinnittävät huomionsa. Pääsääntöisesti ei kukaan kiinnitä erityisempää huomiota minuun, mutta kaksi inhottavaa tyyppiä luokassa tuntuvat kuin valvovilta silmiltä. Heillä on yleensä jokaiseen asiaan oma sana sanottavanaan ja siksi eivät epäröi puhua “ei niin reippaasta tai itsevarmasta” oppilaasta keskenään jotain. Varsinkin toinen heistä haluaa leikkiä myös pientä opettajaa, sellaisista piirteitä hänessä huomaan. Tuntuu aina jotenkin epämääräisen huonolta, kun he ovat läsnä luokassa. 

Kaiken kaikkiaan häpeän ja jännittämisen hillitsemisessä on minulla vielä työsarkaa ja onneksi se on selvästi vähentynyt esimerkiksi viime vuoteen verrattuna. Toivoa on, kun menee rohkeasti kohti uusia tilanteita. 🙂

One Comment

  • Ymmärrän

    Oijoi, kun tuli omat kouluajat mieleen! Niin tuttua tuo jatkuva häpeän tunne. Mutta siitä voi päästä!

Vastaa